se tekee kipeää

kirjotan tätä tänään, maanantaina 23.10.2017 klo 6:47. eikä sillä sinänsä mitään merkitystä ole kun ei mun päivät sisällä mitään erikoista. haluan kai vaan laittaa päivämääriä ylös että voin tajuta kuinka en etene elämässä lainkaan.

tänään mulla on astmahoitajalle aika. tein pef-seurantaa kaks viikkoa ja ai saatana että sekin teki tiukkaa. herätä aamulla aikasin ihan vaan sitä varten ja illalla kytätä kelloa että joko sais puhaltaa. no ei paha homma, ei ollenkaan, paitsi mulle näköjään.

viime kirjoituksessa manasin ihmisen kyvyttömyyttä avata suutaan kun asiat on vituillaan. no, perun puheeni. parempi sulkee suu, silmät ja korvat. olla kuin ei oliskaan. toisten reaktion ollessa luokkaa "valitat liikaa", "kaikkiko on taas huonosti", "oo nyt jo hiljaa" niin mieluummin sitä siinä tapauksessa sit on hiljaa.

juteltiin mun psykologin kanssa viime kerralla, siitä kun sanoin etten mä halua nousta aamuisin sängystä. mietittiin, mikä siinä on mulle niin vaikeaa. kerroin, kuinka tuntuu että kaikki maailman paha on mun syytä sen jälkeen, kun nousen sängystä. se, että riitelen ihmisten kanssa, on mun syytä, koska nousin sängystä. olen varmaan viallinen, joku kromosomi puuttuu tai muuten vaan mua siunattiin näin. no mutta jokatapauksessa, tultiin tulokseen että suojelen sillä itseäni ja muita, kun oon kuin en olisikaan. näin on ihan hyvä. näin on tuttua.

ei hän usko huomiseen

mä päätin eilen ihan yhtäkkiä poistaa jokaisen vanhan tekstin täältä. en lukenut niistä ainuttakaan, vaan hetken mielijohteesta poistin ne sen enempää miettimättä. mulla on ollut jo hetken aikaa semmonen kysymysmerkki mielessä, että mitäpä jos vielä kokeilisin miltä tämä tuntuu. outoa, tosi outoa..

tiedä sitten onko kyse vain siitä että on huono hetki menossa tai ettei mulla muka ole ketään kenelle puhua nii päätän ruvetä rypemään itsesäälissä. ja tästä tulikin mieleen, etten kyllä ihan totta puhuakseni ymmärrä, miksi täytyy sanoa kaiken olevan ok, jos jotakuta sattuu silloin tällöin kiinnostamaan, jos kaikki ei ole ok? niin harvoin kukaan sitä vilpittömästi tulee multa kysymään ja ehkä siinä olisi tilaisuus kertoa asioiden todellinen laita, ja jutella asiasta, niin ei. kirkkain silmin kertoo toiselle kuinka elämä hymyilee ja kaikki on niin ihanaa. ja jälkeenpäin itku kurkussa tajuat sen olleen ehkä taas viimeinen mahdollisuus pitkään aikaan.

mulla on ihana ja rakastava poikaystävä, enkä osaa hänelle kertoa jos jokin mättää. no tottahan hän sen musta näkee että joku on pielessä mutta kun kysyy mikä on, minä sulkeudun kuoreeni ja pyydän ettei kyselisi. ja taas paha mieli molemmilla.

on päiviä kun en jaksa nousta sängystä enkä ainakaan pukeutua tai harjata hiuksia ja meikata. en ehkä jaksa syödä enkä varsinkaan tehdä ruokaa. en jaksa keittää kahvia, en edes avata jääkaappia ottaakseni limupullon sieltä. monesti herään aamulla, käyn vessassa, kävelen keittiöön vakaassa harkinnassa päivään herääminen.. vitut - tuskastuttaa niin kovin, että päätän mennä suoraan takaisin sänkyyn. opamoxin kera tai ilman. saatan pienenpienen itkun päästää ja päätän nukkua. joskus nukun tunnin ja joskus neljä, yhteisenä tekijänä toimii se, ettei mua sen tunnin tai neljänkään tunnin päästä huvita nousta ja elää kuin "normaalit ihmiset".

tänään nousin sängystä ulkoiluttamaan hoitokoiraa. tykkään koirasta hirmuisesti ja kelikin on tänään mukavan syksyinen. tänään ne ei hetkauta. tänäänkään ne ei minua hetkauta. surettaa ehkä hieman, varmaan vähän pettynytkin olen. en tiedä.

nyt luulen, että on mentävä päiväunille.